Vain harvoille ja valituille

"Eihän se ole edes liikuntaa? Eihän siinä tarvitse kuin istua hevosen päällä."

Niinhän sitä usein sanotaan. Miten on kuitenkin mahdollista, että tällainen urheilulaji on kiistatta Suomen kallein harrastus?

Helsingin Sanomat listasi syksyllä lasten ja nuorten harrastuksia ja vertaili niiden syyskauden hintahaarukoita ( lähes vasta-alkajan näkökulmasta). Kalleimman harrastuksen tittelistä kilpailivat jääkiekko ja ratsastus. Molemmat ovat lajeina hyvin peli-ideologisia, eli ne tähtäävät usein myös kilpailemiseen, jonka seuraksena myös kustannukset kasvavat.  

Jääkiekon hinta on paljolti riippuvainen seurasta, nuoren tasosta ja valmennuksesta. Lisäksi jääkiekkovarusteiden hankintaan kuluu merkittävä summa rahaa. Hintaa kompensoi kuitenkin useat viikottaiset harjoituskerrat, joita taas ratsastus ei samaan hintaan tarjoa. Pääkaupunkiseudulla tavallinen ratsastustunti kustantaa noin 40-50 euroa. Mikäli sattuu omistamaan hevosen, sen ylläpito maksaa Helsingin seudulla noin 1000e/kk eikä hinta sisällä valmennus-, eläinlääkäri-  tai kilpailumaksuja. Jääkiekko taipuu siis helposti vertailussa hopealle. 

Mikä sitten selittää ratsastuksen korkean hintatason verrattuna muihin lajeihin? Suomessa suurin syy eroihin löytyy siitä, mikä taho kyseisiä lajeja järjestää. Esimerkiksi jääkiekko-, salibandy ja jalkapalloseurat toimivat pitkälti yhteiskunnan tukien avulla. Ne saavat huomattavia avustuksia kunnilta ja veronmaksajilta. Usein lajien vaatimat harrastuspaikat eli hallit rakennetaan kokonaan yhteiskunnan varoin.

Ratsastuskoulut joutuvat taas toimimaan yksityisyrityksinä. Ne rahoittavat toimintansa kovalla lainarahalla, eikä tukia tipu valtiolta tai kunnilta. Päinvastoin, he maksavat veroa toiminnastaan ja joutuvat usein pelaamaan suurella riskillä. Jääkiekkoilijat saavat siis halllinsa, mutta 170 000 ratsastuksen harrastajaa, joista lähes 95% on naisia ja tyttöjä, joutuvat kustantamaan harrastuksensa täysin omin varoin. Näin asiat toimivat meillä Suomessa. 

Naapurimaa Ruotsi taas näyttää tässä aivan toisenlaista esimerkkiä. Ruotsissa laadukkaan ratsastustunnin voi saada elokuvalipun hinnalla eli noin 11eurolla. Ruotsissa ratsastusseuroja on noin 900 (Suomessa 490) jotka kaikki keskittyvät lähtökohtaisesti asiakaspalvelun laadukkuuteen. Tämän seurauksena noin 500 000 ihmistä ratsastaa.

Ratsastuskoulut ovat Ruotsissa voittoa tavoittelemattomien seurojen omistuksessa, jonka ansiosta seura voi saada tukia tomiakseen. Ruotsissa ei ole epätavallista, että kunta maksaa seuralle tallin, maneesin tai ratsastuskentän. Kunta voi myös toimia lainan takaajana tai maksaa kaiken lainan korkoja lukuunottamatta. Suomessa nämä satojen tuhansien investoinnit ovat yksityisen yrittäjän niskassa, eli he vastaavat omalla liiketoiminnallaan sijoitusten kannattavuudesta, mikä ei ole helppoa, sillä suuren maneesilainen muuttaminen tuottoisaksi investoinniksi voi viedä kymmeniä vuosia. Pahimmassa tapauksessa se ei muutu kannattavaksi ikinä. 

Mikä sitten estää Suomen valtiota toimimasta, eikö Ruotsin esimerkillinen toiminta vakuuta? Riittääkö, että me suomalaiset voitamme Ruotsin vain jääkiekossa?

Tutkimusten mukaan noin 74 500 ihmistä Suomessa haluasi aloitta ratsastuksen, mutta taloudellisista syistä se ei ole mahdollista. Suomalaisten olisi siis korkea aika kohdata tosiasiat. Ratsastus on tärkeä suomalaisten liikuttaja, se on luonnon läheinen ja tasa-arvoinen laji. Ratsastus on yksi harvoista olympialajeista, jossa miehet ja naiset kilpailevat toisiaan vastaan. Ratsastus on ainutlaatuista yhteistyötä ainutlaatuisen eläimen kanssa. Laji sopii myös erityisryhmille, kuten vammaisille ja sillä on merkittävä vaikutus syrjäytymisen estämisessä. Suomen valtiolta voitaisiinkin kysyä, kuinka monta ihmistä on esimerkiksi kuntoutettu tai tullaan kuntouttamaan jääkiekon avulla?

82 prosentin tasa-arvo

Naisen ja miehen välinen tasa-arvo on asia, joka on puhuttanut jo vuosia, ja tulee aina puhuttamaan. Tasa-arvo herättää keskustelua jopa verotus- ja tuloasioissa, vaikka Suomessa kansainvälisen työjärjestö Ilon samapalkkaissopimus on hyväksytty jo yli 50 vuotta sitten. Tällöin työsopimuksista poistettiin naisten ja miesten eriliset palkkaryhmittelyt. Samalla epätasa-arvo poistui sukupuolien väliltä, tai niin ainakin oletettiin. 

Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Jo 20-vuotta sitten tutkittiin, että palkkavertailussa naisen euro vastaa 80 senttiä. Tätä lukemaa lähellä ollaan yhä, vaikka erilaisia teorioita ja malleja on esitetty runsaasti. Myös syyt erojen taustalla ovat vaihdelleet, mutta keskimääräinen ero palkkojen välillä on säilynyt. Vuonna 2013 tehdyssä tutkimuksessa naisten kuukausittainen ansiotulo oli 82% miesten ansoista. 

Sanotaan, että noin puolet eroista voidaan selvittää naisten erilaisilla töillä suhteessa miehiin, sillä pienipalkkaiset hoito- ja palvelualojen työntekijät ovat yleensä hyvin naisvaltaisia. Miesten pienipalkkaiset alat, kuten rakennus-, metsä ja metalliteollisuudessa ovat keskimäärin paremmin palkattuja. 

Ero on kuitenkin havaittavissa myös pidemmän koulutuksen vaativilla aloilla. Nainen ei keskimäärin saavuta samaa palkkatasoa opiskeluilla, joissain tapauksissa edes pidempi koulutus ei oikeuta yhtä hyvään palkkaan, vaikka palkan on katsottu nousevan mitä vastuullisemmasta ja enemmän koulutusta vaativasta alasta on kyse. Onko mieheen tosiaan helpompi luottaa?

Mieheen voi tietysti luottaa siinä suhteessa, ettei hän tule synnyttämään lapsia. Mies voidaan siis huoletta palkata, ilman pelkoa äitiyslomasta ja pitkistä perhevapaista. Mutta miksi isä ei vois jäädä perhevapaalle? Yksinkertaisesti siksi, koska isä on perheen paremmin tienaava osapuoli, jonka palkasta perhe on riippuvainen. Tästä seurauksena onkin helposti isien liialliset ylityöt. Ylitöistä maksetaan teityn kaavan mukaan ylityökorvauksia, muttei aina. Tällä perusteilla naisten epätasa-arvoa työelämässä on yritetty kumota. Jos miehille ei makseta riittäviä ylityökorvauksia, he saavat työtuntia kohden vähemmän palkkaa kuin naiset. 

Syistä huolimatta, fakta on se, että miehet tienaavat noin puoli miljoonaa euroa enemmän kuin naiset, kun kaikki tulot otetaan huomioon. Laskelmassa käytetty "mediaaninainen" ei ole kuitenkaan saanut lapsia eikä siten ole ollut perhevapailla. Voimme siis syistä riippumatta todeta, ettei tasa-arvo tosiaan toteudu täysin. 

Mutta mitä asialle voidaan tehdä. Suomessa muutokset eivät tapahdu nopeasti, etenkin kun kyse on tavoista ja arvoista. Asioita ei vain voida aloittaa suoraan puhtaalta pöydältä. Esimerkiksi sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksyminen oli suomalaisille valtaisa ponnistus, joka jakoi kansan käytännössä katsoen kahtia. Myös tasa-arvoinen palkkaus jakaa kansan kahtia synnyttäen vaarallisen yhdistelmän, miehet vastaan naiset. Kyseisen taistelun voittaja lienee kaikille sanomattakin selvä, oli kyse lähes mistä tahansa asiasta. Tutkijat uskovat muiden tavoin naisten voittoon, mutta muutokset vievät aikansa, eikä 82 prosenttia välttämättä ikinä muutu sadaksi.